tiistai 21. heinäkuuta 2009

FINALE

Keski-ikäisen aatelisnaisen kasvot olivat muuttuneet Pedon kasvoiksi, ihan niinkuin Sir Heinrichin ja Patrik von Löwenkin. Naisvampyyri seisoi portaiden alapäässä pitäen edessään jonkinlaista amulettia, vierellään Rose kossaariasussaan, myöskin vampyyriluonteensa paljastaneena. Kaksi miesvampyyria seisoivat salia kiertävälle parvelle johtavien portaiden yläpäässä, salin vastakkaisella puolella kuin Khalid.

Kaikki neljä epäkuollutta olivat paljastaneet pitkät kulmahampaansa ja ärisivät nyt toisilleen etsien heikkoutta, pientä epäröinnin hetkeä jolloin repiä vastustajan kurkku auki. Salissa vallitsi täysi kaaos kun tyhjäkatseiset zombit ja luurangot virtasivat yleisön kimppuun, haamujen ja aaveiden kierrellessä panikoivan yleisön yllä huutaen ja räkättäen. Epäkuolleet raahasivat kaatuneita Altdoerfin kerman jäseniä kohti kellaria.

"Sisarkunta ei salli tätä! Ei salli, kuuletteko von Carsteinin äpärät!", paronitar Helena von Culper, Sinetin Kamreeri, Keisarillisen vakoojaverkoston pää sanoi pidenneiden kulmahampaidensa välitse.

"Pelkäänpä, että sisarkunnalta ei kysytä. Tai kysyimme me paljonkin kun hiukan jututimme Alexianne. Ilmeni, että hänellä oli varsin huvittava allergia hopealle. Tämä kaupunki on pian meidän ja te ette mahda sille yhtään mitään! Kun ihmisten johtajat", Sir Heinrich viittasi ivallisesti alas saliin, "ovat meidän hallussamme, loput seuraavat kiltisti perässä kuin lampaat."

Von Culperin amuletti kirkastui hohtamaan sairaankeltaista valoa, joka iski Sir Heinrichin kasvoihin. Kuului ääni niinkuin pekonia olisi heitetty kuumalle pannulle. Ja valo poltti Heinrichin nahkan irti naamasta. Äsken niin ylpeä vampyyri kylpi sairaassa valossa sihisten, höyryten, sauhuten ja kirkuen kammoittavasti.

"Rose, hoitele nuori Patrik!", Lady Helena äyskäisi.

Parvella khemriläisen prinsessan asuun pukeutunut Khalid ruuvasi paksun sauvan kärmestä esittävän pään irti ja veti sisältä hoikkakaarisen pitkäjousen, laittoi jänteen paikalleen ja ravisti vielä oudonnäköisen nuolen sauvasta. "Nyt, vampyyrihuora, nyt kuolet!", hän kuiskasi jännittäessään jousen ja tähdätessään keski-ikäistä aatelisvampyyriä selkään. Kosto tulisi täytettyä vain jos tuo sikamainen viettelijätär kuolisi hänen lähettämästään nuolesta.

---

Kymmenen jaardia alempana, viemärien pienessä sivukäytävässä pieni joukko nojasi seinään verissäpäin, hakattuaan juuri maahan viisi zombia. Kaksi, tatuoitukasvoinen nainen ja punatukkainen nuori mies olivat pukeutuneet palvelijain vihreisiin livreisiin, mustaponinhäntäisen miehen hikoillessa karhuasussa.

"Rummutus tuntuu tulevan idästä päin. Samasta suunnasta, mihin epäkuolleet raahaavat uhrejaan. Minun nimeni on Hartmann, ameteistikollegiosta."

"Echart, meripihkakollegio. Tässä on Katja."

"Voimme ehkä vielä pysäyttää tämän. Olen miltei varma, että ystävämme Elisa löytyy sieltä mistä rummutkin. Mitä sanotte?"

"Seurataan seuraavaa raatoja raahaavaa ryhmää. Nämä täällä alhaalla eivät tunnu aggressiivisilta, raahaavat vain kuolleita. Ehkä löydämme vielä Antonin."

---

Ulkona myrskytuuli ulvoi ja verenkarvaisista pilvistä satoi kuuroina lämmintä verta. Epäkuolleiden joukkiot partioivat hurmeisia katuja, iskivät ovia sisään ja raahasivat kirkuvia ihmisiä viemäreihin. Ukkosen jyrinä sekoittui matalataajuuksiseen rummutukseen, joka tuntui tulevan maan sisästä. Kollegioita, palatseja ja temppeleitä piirittivät luurankojen ja zombien armeijat, päälliköinään aaveita ja vampyyreitä.

Vartiopäällikkö Reinar Hummold huokaisi katsoessaan tornin vallin ylitse kohti kaupunkia. Tämä tulisi pilaamaan ihan koko illan.

"Pojat! Ylös perseiltänne! Martin! Rheinhart! Alakertaan kellit helskyin ja jos kakka hakkaa housuun niin sormi pyllyyn! Vahvistatte sen oven niin ettei siitä tule läpi edes Khornen perkele! Ei tämä ole kuulkaa kummoinenkaan verisade, tämä! E-ei, pojat! Vuonna 92 minä hutkaisin tapparalla itteeni polveen ja sillon sitä verta tuli!"

Nuoret vartiomiehet naurahtivat epävarmasti, mutta lähtivät liikkeelle liukastellen maksoittuneen veren peittämillä tornin kattotasanteen lankuilla.

Sigmar'auta mitä velliperseitä, Reinar mietti. Tuommoisen virnuilun minä niistä vielä kitken. Ei nämä nykyajan julpit. Vaikka parannus oli kova kauhusta kirkumiseen ja horkassa tärisemiseen mitä pojat olivat vielä hetki sitten harrastaneet. Saakelin sänkyynkusijat! Jos vastaan ei tule muuta kuin zombeja ja luurankoja niin ei tässä ole mitään hätää kunhan pojat pääsee ensisäikähdyksestä ylitse.

Kimeä kirkuna lävisti Reinarin kuin miekka ja hän menetti sulkijalihaksensa hallinnan. Banshee! Kylmä nousi hallan lailla sielun syvyyksistä ja vanha Reinar kallistui kuolonkankeana yli vallituksen ja iskeytyi kahdeksan jaardia alempana katukiveykseen kasvot kauhuun jähmettyneinä.

---

Rummutus kävi korviasärkevän kovaksi. Äänessä oli iljettävä harmonia tai resonanssi, joka väänsi vatsaa. Ja tuntui kuin myös mieli olisi vääntelehtinyt kallon sisällä pahoinvoinnin kourissa. Katja, Eckhard ja Hartmann katselivat kasvot inhoon vääntyneinä, kuinka epäkuolleet raahasivat verisiä vainajia suuriin paljuihin, jotka olivat täynnä sitkeää harmaata limaa jonka pinta värähteli rummunlyöntien tahdissa. Yhtäkkiä yhden paljullisen pinta alkoi myrskytä ja ruumis nousi nytkien ja täristen ylös liman seasta. Äsken liikkumaton vainaja, kasa luita, lihaa ja metreittäin sisälmyksiä astui suurelle ruumiskasalle, heilautti ruumiin selkäänsä ja raahasi sen yhteen paljuista. Ruumis päästi kostean molskahduksen upotessaan vatiin.

"Dagon!", Katja parahti ja kumartui oksentamaan.

Sali oli muinainen viemärijärjestelmän risteysasema, ja nyt punaiseksi värjäytyneen jätevesiputouksen pauhu olisi hukuttanut alleen minkä tahansa normaalin rummutuksen. Rummutus tuntui tulevan sivukammiosta, jota kohden kolmikko hiipi ruumiskasojen välissä. Kammio tuntui olevan valaistu soihduin ja soihtujen editse liikkui silloin tällöin varjoja.

Kun kolmikko näki sivukammioon he kokivat uuden järkytyksen. Matalaa, useiden metrien halkaisijaltaan olevaa rumpua rummutti useita luurankoja reisiluilla. Rummun kalvo oli selvästi tehty ihmisen vuodista ja pingotettu luista muuratun rummun päälle. Keskeltä kalvoa pisti esiin siihen kiinni ommeltu Koston Kalkki, joka tärähteli rummutuksen tahdissa. Seinillä oli soihtuja ja huonetta vartioi wraith ja neljä wightiä, joiden silmättömät katseet käännähtivät kohti kolmikkoamme.

Risteysasemalla epäkuolleet keskeyttivät työnsä ja kääntyivät kohti Katjaa, Eckietä ja Hartmannia. Hetken näytti kuin ne olisivat jähemttyneet paikoilleen, mutta sitten ne alkoivat raahustaa kohden.

"Taalin hampaat!", karjahti Eckhart ja alkoi loitsuta. Hartman katsahti sauvansa päässä olevaa purppuraista kiveä ja sanoi itsekseen: "Tämän kummempaan hätään en taida joutua. Menköön!"

---

Rose mietti mitä oli tapahtunut. Muutama askel kohti nuorta Patrikia, raivokas taistelu ja juuri kun hän oli ollut lopettamaisillaan nuoremman von Löwen, Elisan sulhon velipojan - amuletin keltainen valo oli sammunut, Sir Heinrich ponnahtanut pystyyn ja kaikki oli hävitty. Viimeisillä tajuntansa rippeillä hän tunsi päänsä iskeytyvän marmorilattiaan ja näki von Culperin kaatuvan, hopeakärkinen nuoli sydämensä lävistäneenä.

"Ota tuo pikkulumppu mukaan, Elisalla voi olla hänelle käyttöä.", Heinrich oli sanonut.

Elisa oli samaa mieltä seisoessaan soihtujen valaisemassa katakombissa taustallaan jättimäinen ihmisennahkainen rumpu, jonka kalvoon oli ommeltu Yul K'Chaumin tikari.

"Petollinen lutka! Mahdat tuntea itsesi nyt tyhmäksi? Sisarkunta alkaa olla historiaa, niinkuin keisarikuntakin. Pitäisikö meidän heittää hänet yhteen noista ektoplasmapytyistä? Olen varma, että sinusta tulisi oikein hyvä Wraith, kultapieni. Ei sentään, luulen, että olisit kovin tylsä Wraith, kovin tylsä. Wraithit ovat kyllä palvelualttiita, mutaa madella ne eivät oikein osaa.

Minäpä teen sinulle tarjouksen, josta et kertakaikkiaan voi kieltäytyä. Mitäpä jos tulisit pienessä sievässä päässäsi järkiisi ja auttaisit minua. Sisarkuntaan sinua ei olisi koskaan otettukaan, eikä meistä tule oikeita von Carsteineja ikinä, mutta voittajien puolella on varsin lokoisaa. Ja voittajia Carsteinit ovat, siitä ei ole epäilystäkään. Sigmarin temppelikin on jo kaatunut ja me vahvistumme hetki hetkeltä näiden keksintöjeni ansiosta.", Elisa viittasi taakseen kohti rumpua.

Käytävästä sukelsi vampyyri kädessään verinen säilä, kumarsi Elisalle ja sanoi: "Lady Elisa, menetimme toisen rummun."

Elisa säpsähti, ja sitten viha väänsi hänen vampyyrinkasvojaan.

"Kuka se oli? Entä Kalkki?"

"Lady, emme tiedä. Tunsimme voimakkaan loitsun ja kun ehdimme paikalle, rumpu oli rikottu ja kymmeniä luurankoja tuhoutunut. Etsimme yhä kalkkia. Sain vainajilta selville vain, että hyökkääjät oli hakattu maahan, mutta viemärin kova virtaus oli vienyt ruumiit. Kalkkia etsitään yhä."

"Noh, tässä vaiheessa voimme kestää tuon menetyksen. Tämäkin rumpu riittää armeijamme ylläpitoon kunnes Manfred saapuu paikalle, ja luulen että joukkomme riittävät siihen saakka. Tuokaa osastonne suojelemaan tätä rumpua. Rose, minulla on sinulle tehtävä. Ensimmäisesi."

---

Samuelin pieni paatti keikkui Reikin aalloilla kuin kaarnalaiva. Hän pyyhki maksoittunutta verta silmistään ja oli liukastua verestä limaisella kannella ja molskahtaa useammin kuin kerran verisateen piiskaamaan punaisen vaahdon peittämään jokeen. Tähystäminen oli vaikeaa, mutta vuosien suomalla kokemuksella hän ohjaili ohi karikoiden, irti päässeiden proomujen ja hylkyjen.

Voi pojat, että täällä tulee haisemaan kunhan tämä sade loppuu ja tuo sotku saa hiukan seisahtaa auringossa, Samuel mietti tähystäessään pimeällä joella lyhtyjä tai katuvaloja, joiden mukaan suunnistaa. Onneksi sade tuntui harvenevan ja ukkonen jyrisevän harvemmin.

Samuel mietti hetken ja tajusi sitten missä oli. Pääviemärin suuaukko oli ihan lähellä. Normaaleissa olosuhteissa tuo löyhkäävä luola ei ollut mitenkään houkutteleva, mutta mikä tahansa satama kelpasi tässä myrskyssä. Hitaasti hän alkoi luovia kohti suojaa.

---

Khalid huojui väsymyksestä, verenhukasta ja kivusta, ja vilkaisi alas saliin. Se oli jo miltei tyhjä lukuunottamatta verisiä raahausjälkiä ja joitakin kappaleiksi hakattuja luurankoja. Hän paransi otettaan raskaasta pronssisesta kynttilänjalasta ja väisti zombin murskaavan iskun hiuksenhienosti. Seuraavaa iskua hän ei nähnyt ja se sai hänen polvensa notkahtamaan korvien soidessa. Seuraavia iskuja hän ei enää tuntenut, eikä sitä kun hänen päänsä pomppi vasten portaita kun häntä raahattin kohti kellaria.

Hän oli hengessään kaukana etelässä, missä armoton aurinko paahtoi ja aavion tuulet puhalsivat halki pienen kylän, jossa nuori morsian Hiyam tarjosi Khalidille quahwah-juomaa. Khalidista oli tuleva päällikkö.

Se päivä olkoon kolmastio kirottu kun muukalaisruhtinatar pysähtyi kylään. Emissaari Al-Khulpa oli nuori ja kaunis nainen, mikä rajatta ihmetytti paimentolaisia. Khalid oli ollut oikein ylpeä siitä, että hänen nuori vaimonsa oli kelvannut Emissaarille opastajaksi arabylaisiin tapoihin.

Kun Emissaari oli jatkanut matkaansa, kaikki oli ollut pitkään hyvin, kunnes Khalid oli kerran seurannut Hiyamia ulos tämän öisille retkillä ja nähnyt kuinka nuori vaimo oli imenyt veren nuoresta paimenpojasta. Anelevan Hiyamin tappaminen oli tuonut kyyneleet ensimmäistä ja viimeistä kertaa Khalidin silmiin ja hänen sielunsa oli palanut pois jättäen vain janon joka nyt oli sammutettu. Hiyam, olet kostettu.

---

Raskaasti hengittäen Samuel sai viimein nostettua laivaan myös naisen, jolla oli outo tatuointi kasvoillaan. Hänkin oli juuri ja juuri hengissä hontelon punatukkaisen nuorukaisen tapaan. He olivat ottaneet torpiin oikein kunnolla. Mustaponinhäntäinen mies makasi tajuttomana, mutta ulkoisesti vailla vammoja.

"Laukku... tärkeää... pelastakaa laukku...", tatuoitu nainen kähisi.

"Laukku on täss', rouva. Laukku on täss'. Ja hopiapytty on siellä sisällä kans."

"Piilota se! Piilota se heti!", naisen ote oli kuin teräsvanne Samuelin ranteen ympärillä. "Äkkiä pois täältä! Ne tulevat! Ne... Tulevat..."

Äkkiä syvemmältä pääviemäristä kuului huuto: "Hartmann? Hartmann!" Nuori nainen, jolla oli silmälappu ja yllään kisleviläisen kossaarin asu huhuili lyhdyn valossa.

Rose hymyili hurmaavasti Samuelille astuessaan kalastuspaattiin ja kumartui Hartmannin puoleen. "Voi Hartmann! Khalid... Ei selvinnyt ja von Culperkin menehtyi." Hän katseli ympärilleen ja näki repusta pilkistävän Kalkin. Tyytyväinen hymy karehti hänen huulillaan.

FIN

perjantai 27. helmikuuta 2009

Kirotut IV

Kylläpä sitä tosiaan jo kaipasi kesää, mietti Sampi-Samuel kohottaessaan kasvonsa kohti keväistä auringonlaskua. Sää oli vielä kolea ja myyjät kalatorilla hytisivät paksuihin takkeihinsa kääriytyneinä hieroen kynsikkäiden lämmittämiä käsiään. Kevät toisi mukanaan tosin säilytysongelmat ja hajuhaitat, mutta juuri noiden takiahan ihmiset toisaalta tulisivat tuoretta kalaa ostamaan. Samuel alkoi pakkailla kojuaan kasaan. Yhtäkkiä hän kohotti päätään yllättyneenä. Ukonilma, tähän aikaan? Itäisellä taivaanrannalla näkyi laskevan auringon verenkarvaisiksi värjäämiä tummia pilviä. Parempi kiirehtiä veneelle, Manannin Kouralle, ennenkuin alkaisi sataa. Olipa kertakaikkiaan kummallista saada ukonilma näin illasta ja vastahan nyt oli alkukevät. Parempi poiketa hiilikauppiaan kautta, että saisi veneen kaminaan kunnon valkean. Vene pitäisi tietysti viedä suojaisempaan paikkaan, laipiot oli vasta tilkitty, eikä Samuel tosiaankaan aikonut valvoa koko yötä navigoiden Altdorfin laitureiden, siltojen ja proomujen viidakossa suojellen alustaan.

Hovimestari Udolf Hass oli hermorauniona. Tämänvuotiset tanssiaiset tulisivat olemaan sellainen Kokemus, että hän ei sitä unohtaisi ikinä. Ehkä olisi jo aika harkita vakavasti Ralf-veljen tarjousta perheyrityksen Norlannin haaran vetäjänä. Ikinä ei ollut kuulostanut puunhakkuuala näin houkuttelevalta. Tuntui, että skandaalimaisilta piirteilta ei tulisi loppua lainkaan.

Ensinnäkin, jostain syystä tänävuonna oli pitänyt käyttää vuokrattuja astioita. Vuokrattuja! Ihan kuin oltaisi oltu jotain pohjoisen alhaisaatelisia. Mutta Sir Heinrich oli ollut asiassa järkkymätön.

Toisekseen, tarjoilu oli pitänyt hoitaa oman palveluskunnan voimin. Illasta tulisi naurettavan kiireinen ja voisi olla varma, että vanukkaat ehtisivät lässähtää ja tarjoomukset loppua pöydästä ja kuka ehtisi huolehtia siitä, että vieraiden - jotka sivumennen sanoen osasivat käyttäytyä varsin sikamaisesti - jäljet siivottaisiin. Ja ketä tästä tultaisiin syyttämään? Tietysti Udolf-parkaa! Asiaa ei auttaisi lainkaan se Sir Heinrichin ehdotus, että vartijat auttaisivat tarjoilussa. Ja se johtikin uuteen skandaaliin!

Arvostetun nulnilaisen Schwarzwasser palkkasoturikomppanian sijaan isäntä oli päättänyt palkata liki tuntemattoman kisleviläisen Sikiyritaz - komppanian porukkaa. Ja kun he olivat saapuneet... Udolf oli miltei pyörtynyt. Naisia, kulkureita, lapsia ja haisevia ulkomaalaisia. Eräälläkin naisella oli jumalaton pakanatatuointi naamassaan! Järkyttävää. Tilannetta vartem vuokratut livreet paransivat vaikutelmaa vain marginaalisesti, eihän suurimmalla osalla ollut edes mitään tapoja. Olisivat vielä halunneet raahata ruosteiset aseensakin palatsiin, mutta siitä Sir Heinrich oli onneksi sentään tehnyt lopun.

Yleensäkään Udolf ei ymmärtänyt miksi tanssiaisista piti tehdä naamiaiset. Sehän oli liki rahvaanomaista ja varmasti nousukasmaista. Tämä uusi villitys oli levinnyt idästä - tietysti idästä - viimeisen vuoden aikana, eikä Udolf kuollakseenkaan voinut ymmärtää, miten sellaisissa tilaisuuksissa voivat perheet arvioida toistensa varallisuutta ja naimakauppojen edullisuutta, kun yksi on pukeutunut Arabylaiseksi hempukaksi ja toinen karhuksi ja kolmas - taivaan vallat - kolmas on pukeutunut ogreksi! Kaameaa, kertakaikkiaan kaameaa!

Vartiopäällikkö Reinar Hummold pohjoisportilta katseli mustia pilviä yllään. Pahaenteinen jyrähtely kertoi, että kohta alkaisi sataa ja pian tuulenpuuskat varmistivat hänen epäilynsä. Reinarin vanhat luut tulisivat kolottamaan tänä iltana kylmässä sateessa, vaikka myrskytuulen ensi henkäykset tuntuivatkin miltei lämpimiltä. Alhaalla kaupungissa lyhtyjen sytyttäjät kamppailivat saadakseen katulamput sytytettyä ja lännessä auringon viimeiset säteet alkoivat painua Reikin rantatöyräiden väliin. Ensimmäiset pisarat alkoivat putoilla Reinarin kasvoille. Ne olivat lämpimiä, kuin kesäsade.

Hovimestari Udolf istahti hetkeksi viinikellariin pyyhkien hikeä otsaltaan. Miten olikin niin lämmintä huolimatta ulkona raivoavasta rajuilmasta? Jyrinä oli väliin miltei taukoamatonta. Kaikki oli mennyt yllättävän hyvin. Vartijoista osalla oli kokemusta tarjoilemisesta, ja varsinkin se tatuoitu Ostermarkilainan oli ollut varsin taitava. Naamio kasvoille peittämään tatuointi - Sigmarin kiitos kyseessä olivat naamiohuvit - ja läntinen buffee oli pelastettu. Udolf huokaisi ja katseli sherrylasiinsa miettien, että ehkä Sir Heinrichin palvelukseen voisi jäädä vielä ainakin vuodeksi. Vaan, ei se auta, nyt täytyy viedä nämä viinipullot itäiselle buffeelle ja sitten täytyy lähettää joku varaamaan vuokrakärryjä yöksi, muuten vieraat kastuisivat pahanpäiväisesti lähtiessään juhlista. Udolf nousi, ja viinipullot kainalossaan tasapainoili ylös kapeita portaita. Ukkonen jyrähti niin lujaa, että neste sherrylasissa värähteli. Tosin se jatkoi värähtelyään vaikka ukkonen välillä taukosikin, ikäänkuin rytmikkään rummutuksen tahdissa.

Samuel kamppaili aaltoilevalla joella tuulenpuuskissa. Tällaisia vihureita ei yleensä Noidanpoukamassa esiintynyt ja vain kaikki voimansa ja taitonsa pinnistäen Samuel sai ohjattua Manannin Kouran väljemmille vesille länteen, kohti kaupunkia. Alkoi sataa ja Samuel tunsi lämpimän veden kasvoillaan. Se maistui suolaiselle, ikäänkuin Kynsien Meren pärskeet. Samuel hatkähti. Myrskylyhdyn valossa hän näki paitansa värjäytyvän verestä punaiseksi. Oliko hän haavoittanut itsensä... Ei! Purjeetkin olivat punaiset. Kesti hetken ennenkuin selkäpiitä kylmäävä todellisuus kirkastui Samuelille. Manann! Satoi verta! Samuel yökkäsi laidan ylitse.

Udolf katsahti kaiteen ylitse alas saliin.
Kaikenkaikkiaan naamiohuvit olivat onnistuneet yli odotusten. Keskiyö läheni ja sen myötä kasvojen paljastaminen naamioiden alta. Toki niin Udolf kuin varmaan osa vieraistakin oli jo selvittänyt kaikkien henkilöllisyyden. Sir Heinrich pyysi hiljaisuutta seisoen portailla koristeellisessa, Miraglianolaisessa naamiossaan ja hänen vieressään oli kai nuori von Löwe bretonnialaiseksi ylimykseksi pukeutuneena.

lauantai 24. tammikuuta 2009

Kirotut III

Sisarkunta on saanut tietoonsa muutamien osallistujien nimet sekä naamiaisasut. Heistä tullaan huolehtimaan (lähetämme vaikka lomalle tai jotain).

Udo ja Kerstin Keppelring: Keski-ikäinen varakas pariskunta. Udo on kirjanpainajien kiltamestari ja Kerstin harrastaa hyväntekeväisyyttä shallyaanien maallikkojäsenenä. Onnistuivat toissa vuonna naittamaan tyttärensä Stirlantilaiselle ruhtinaalle (von Waldenhoff), jonka jälkeen yrittävät nousua piireihin. Kumpikin varsin mahtavissa mitoissa.

Eugen Von Marx: vanha, kihdin runtelema sotaratsu, joka kutsututtaa itsensä jokaisiin kutsuihin mihin suinkin pääsee. Huhutaan hänen saavan rahoituksensa Helmestadtin Wursti - liikkeen omistajasuvulta, Bentzeiltä. Nojaa jatkuvasti vanhaan sauvaansa ja naukkailee pullostaan.

Teille tuodaan joukko naamiaisasuja ja henkilöiden käyntikortit:

Khemriläinen prinsessa
Karhu
Menninkäinen
Noidanmetsästäjä
Merirosvo
Arabylainen Efendi
Kossaari
Norscalainen berserkki
Rotanmetsästäjä

Siitä valitsemaan, henkilöllisyydet ja asut menevät siinä järjestyksessä kuin ilmineeraatte tänne blogiin kommenttina.

Kirotut II

Myrella katseli syliinsä hetkeksi mietteisiinsä vajonneena. Hänen pieni lapsenkätensä näytti hetken vapisevan, mutta sitten hän katsahti ympärilleen, antoi katseensa kiertää jokaisen silmien kautta ja jatkoi:

"Von Carsteinit suunnittelevat jotain isoa
ja he suunnittelevat sitä pian. Huomenna järjestetään vuosittaiset rajakreivi Heinrich von Kesselin tanssiaiset. Ne ovat olleet varsin muodikas tapahtuma seurapiireissä jo vuosia. Mielenkiintoiseksi kannaltamme asian tekee se, että nuorempi von Löwe, nimeltään Patrik ei ole vuosiin jättänyt tapahtumaa väliin, vaan saalistaa sieltä säännönmukaisesti yläluokkaisia neitoja. Vielä mielenkiintoisempaa on se, että tänä vuonna kyseessä ovat naamiaiset."

Itsetyytyväinen hymy karehti satoja vuosia vanhan hemmotellun tenavan huulilla, kun hän jatkoi:

"Tätä parempaa keinoa
Carsteineihin käsiksipääsemiseen emme voi kuvitella saavamme käsiimme. Te osallistutte juhlaan ja sieppaatte nuoren Patrikin. Joko hän auttaa meidät suoraan esineiden jäljille tai sitten pääsemme hänen kauttaan käsiksi Leopoldiin itseensä. "

tiistai 30. joulukuuta 2008

Kirotut

Nyt on massu kinkkua täynnä ja tuvan katon maalaus aluillaan. Otanpa lasillisen portviiniä ja käytän hetken lopuillaan olevan kampanjamme miettimiseen. Noin ikään, varsin maukasta tämä Krohnin Porto Lagrima.

Mutta asiaan! Oletetaanpa aluksi, että olette kukin onnistuneet etsiytymään Myrellan teille osoittamalle, jo tutuksi tulleelle turvatalolle. Vuosien pöly, dekadenssiksi muuttunut entisaikain loisto ja homeinen pitsi toimittakoon sopivan dramaattisen näyttämön virkaa. Entä sitten näyttelijämme?

Vilkaistaanpa ensin ryhmämme vanhinta jäsentä, Rosea. Vanha tappeluvamma on muuttanut ennen niin viehättävän, reikspieliä bretonnialaisittain sortavan kujeilevan äänen käheäksi raakunnaksi ja toisen kauniista sinisistä, vihreistä tai kenties teräkseharmaista silmistä peittää silmälappu. Yllään neidolla on vain veriset rääsyt vuosisadan kapakkitappelun jäljiltä, jonka lahmiaani miltei hävisi paikallisille kovanaamoille. Vaivautuuko vampyyri näin tuttujen kesken kätkemään luontonsa mukaisen pedon olemuksen vai yrittääkö hän kätkeytyä nuoren bretonnialaistytön valehahmoon, sitä en osaa päättää. Joka tapauksessa hän istuu levollisesti yhdessä ennen niin ylellisistä nojatuoleista, tyytyväisen verevänä kapakkitappelussa imemästään kalliista elämännesteestä, nesteestä, joka miltei maksoi hänelle hänen epäelämänsä.

Seuraavaksi vanhin jäsen ryhmässä on mies Arabysta. Khalid ja hänen parkitun nahan kaltainen ruskea ihonsa tuntuvat molemmat läpitunkemattomilta. Aavinkon helteessä ja loputtomissa tuulissa ahavoitu nahka on kurtistunut silmien ympärille ikuiseen siristykseen, jonka läpi tuo tuima miekkonen silmäilee tätä oudon kylmää ja väritöntä pohjoisen maata, jonne hän on tullut Alexin, vampyyrin, joka on nulnilaista, ylpeää von Hasselin sukua, kuolevaisena palvelijana. Vaitonainen ja oudon uhkaava kuolettava kuuman etelän jousimies on vaitonainen ja valpas, kuten tavallista.

Viimeksi ryhmään saapui Hartmann, purppurakaapuinen nuori, pitkä- ja mustatukkainen mies, jonka hieman veltot eleet ja aistikkaasti puoliavoimet silmät tuntuvat laskelmoidulta tempulta ametistimaageja ympäröivän ankaruuden ja sovinnaisuuden ilmapiirin karkoittamiseksi. Hän hypistelee alati mutkikkaasti kaiverrettua ebenpuista sauvaansa, jonka päässä kiiluu ilkeästi lähes musta, purppurainen ja täysin pyöreä korukivi.

Ilmapiiri rappeutuneessa talossa on odottava ja hermostuntut. Tuntuu, kuin käynnissä olisi noiden kolmen kesken ankara taisto, vaikka kukin yrittääkin tekeytyä niin rennon ja joutilaan oloiseksi kuin vain kykenee. Hartmannin laiskojen silmäluomien alta vilkuilevat epäluuloiset silmät muita, Khalid tuijottaa kivettyneenä takkaan kuitenkin jatkuvasti huomioiden sivusilmällä mita muut tekevät ja Rose leikkii pienellä peilillä, jossa ei kuitenkaan näy hänen kuvajaistaan.

Yhtäkkiä ovelta kuuluu kolkutus. Kaikki jähmettyvät sijoilleen ja jännitteen huoneessa voi haistaa ilmassa leijaavana otsonin kärynä. Hetken kyräilyn jälkeen Hartman naurahtaa vinosti ja huutaa: "Sisään!"

Sisään tepastelee lapsivampyyri Myrella, röyhelöissään ja pienen pienissä puneisissa kiiltonahkakengissään, kaivaen kyllästuneenä pientä pystynenäänsä. Kuin varjona hänen perässään astuu sisään kisleviläinen kossaarihenkivartija pitkine viiksineen ja valtavine sapeleineen.

"Hirveä sotku.", han sanoo kertomatta tarkoittaako taloa vaiko tilannetta yleisemminkin. "Kertokaa minulle kaikki! Misha, kultaseni voitko tomuttaa minulle tuon tuolin, olisitko *niin* kiltti?" Vaiti jäntevä ja arpinen kossaari toteuttaa pienen emäntänsä toiveen ja asettuu sitten kädet ristissä seuraamaan tilannetta.

Kerrottuanne tarinan pääpiirteissään Myrella painaa sormenpäänsä vastakkain ja silmäilee teitä pikkuvanhaan tapaansa. Katse kiertää, mutta pysähtyy sitten Hartmanniin. Katse lukittuu toiseen, pupillit supistuvat, mutta sitten jännitys laukeaa.

"Vai on Elisa petturi. Mielenkiintoista. Vakavin ongelma on nyt se, että von Carsteineilla on sekä Kalkki, että se kirottu - kirjaimellisesi - tikari. Huolimattomat valomantikot tekivät sen taas! Mutta ennenkuin jatkamme, täytyy meidän huolehtia eräästä pikkuseikasta." Hänen katseensa siirtyy taas Hartmanniin, jota hän mittailee arvioivasti. "Emäntäsi on nyt von Carsteinien kelkassa. Sinun tekisi varmaan mieli tietää meidän suunnitelmamme ja kipittää sitten kielimään kaikki sille portolle? Ikävä kyllä en voi sallia nyt mitään sellaista. Minä tarvitsen nyt vakuudet uskollisuudestasi nimenomaan Sisarkunnalle tai sitten joudumme hankkiutumaan sinusta eroon. Mikhail, noudatko tarvikkeet Vakaita Velvoituksia varten?"

Pian valmistellaan rituaali,
ja Myrella luonnostelee tarvittavan valan, jonka Hartmannin on kirjoitettava rituaalin aikana:

"Minä, Altdorfin Hartmann Hohenheim,
ametistiveljeskunnan jäsen lupaan ja vannon etsiväni Yul K'Chaumin tikarin ja tuovani sen viivyttelemättä Mikhail Piotorovitsh Obilovskille, vastuksien tai muiden velvollisuuksien antamatta minua tässä estää."

lauantai 22. marraskuuta 2008

Black Swan Song pt. n: Lesbian Thespian

Viime sessio eteni siihen malliin, että kamppiksen loppu lähenee nopeammin kuin mitä aiemmin kaavailin. Mahdollisesti parissa illassa edetään jo finaaliin.

Mitä viime kerralla tapahtui? Lyhyesti:

Ryhmään esiteltiin lapsivampyyri Myrellan toimesta uusi jäsen, ametistimaagi Hartmann Hohenheim joka tunsi Elisa von Zeglerin intiimisti. Myrella otti hoitaakseen Koston Kalkin kätkemisen ja Rosen, Khalidin ja Hartmannin kontolle jäi Elisan löytäminen.

Panttilainaamon taistelussa Leopold von Löweltä oli pudonnut kutsu tai mainos teatteriesitykseen. Kumppanukset hankkivat itselleen looshin läheltä Löwen looshia ja pääsivät seuraamaan kauden heikointa esitystä. Ainoat, jotka esityksestä nauttivat, olivat looshi 13:sta kummitukset. Selvisi sitten looshin halpa hintakin.

Löwellä oli yllättävä vieras, he olivatkin kimpassa Elisan kanssa. Rose oli huomannut hiljattain pystyvänsä muuntautumaan pieneksi eläimeksi ja pääsi salakuuntelemaan keskustelua. Mutta muistaako kukaan keskustelusta mitään? Pitkään jorinoita ei ehditty kuunnella, sillä Löwen looshiin hyökättiin. Rose kiipesi nopeasti katsomaan ja kas, hyökkääjäthän olivat se porukka, jonka Carlott aikoinaan oli pyytänyt eliminoimaan.

Rose seurasi heitä Morrin kirkolle, jossa Rose ja Leopold parahiksi yhyttivät palkkaamansa korstot, jotka juuri teurastivat viimeistä munkkia ja luovuttivat työnantajilleen arkun, jonka kanssa katosivat pimeään talviyöhön.

Mitäpä aikoo porukkamme seuraavaksi?

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Twilight of the Dead

"...viette maljan vaikka sinne panttilainaamoonne piiloon ja vartioitte sitä siellä. Epäonnistuminen ei tule kyseeseen, sillä siitä saatte niskaanne paitsi minun vihani niin myös Sisarkunnan epäsuosion. Lähtekää heti!"


Sen kummempaa opastusta Alexandra ei antanut. Kolmikko lähti astelemaan kohti panttilainaamoa. Gilles pohdiskeli kalkin arvoitusta. Koston Kalkki, siksi sitä siis sanottiin. Minkä koston? Entä Punainen Nylkijä? Khornen lapsi – jonka "ydin" siis eli edelleen kalkissa? Khornen lapsi! Kuulosti todella vaarallisesta. Ja mielenkiintoiselta. Jotain, johon liittyi paljon voimaa. Tavalla tai toisella...


Panttilainaamon ovi olikin auki ja sieltä lappoi joitakin ihmisiä ulos. "Mitä ihmettä? Mehän jätettiin se kiinni...ei kai vaan..." Gilles voihki mielessään. Tietysti ne idioottiveljekset olivat palanneet ’hoitamaan’ liikettä. Olikohan siellä mitään tavaraa jäljellä?
Gillesin pelko osoittautui oikeaksi. Kiero-Kaarlen maalaistollo-veljekset Hans ja Otto olivat jakelemassa ennestääkin vähäistä omaisuutta pois. Noista oli nyt päästävä eroon, sillä puuhat olivat alkaneet käydä kirjaimellisesti valonaroiksi. Sitäpaitsi Rose saattaisi saada päähänsä syödä tomppelit ja siitä seurasi aina hirveä sotku. Gilles päätti yrittää tarjota veljeksille porkkanaa: veljekset olivat ahkeroineet, joten miten olisi muutama vapaapäivä jona aikana he voisivat nautiskella liikkeen tuotosta? Gilles antoi heille muutaman kolikon, joilla he voisivat vaikka mennä johonkin hyvään majataloon pitämään hauskaa?
"....Jooooooh...ja hommataan naisia!" Otto innostui.
"Aivan! Aivan! Paljon mademoiselleja! Oui!" Gilles nyökytteli.
Khalid seurasi kohtausta pitkäjouseensa nojaillen. Ilmeisesti tämä liike oli jotenkin varastettu sen oikeilta perijöiltä, tai jotain sinnepäin. Khalid oli tietysti itsekin kotoisin Varkaiden Kaupungista joten eihän sellainen häntä sinällään häirinnyt. Mutta aateliset olivat paljon pahempia varkaita: he varastivat ihmisten elämäntyön ja vielä usein ihan laillisesti. Tavalliset taskuvarkaat ja maantierosvot olivat melkeinpä rehellisiä heihin verrattuna. Vampyyrit olivat vielä pahempia varkaita: he varastivat ihmisten elämän. Aateliset vampyyrit...kaikista pahimpia, kautta Profeetan parran.


Lopulta Kiero-Kaarlen, rauha hänen tomulleen (joka tällä hetkellä makasi Haisu-Oton ahjon tuhkaluukussa) maalaisveljet saatiin hätistettyä pois liikkeestä. Ryhmän itseoikeutettuna johtajana Gilles ryhtyi heti organisoimaan puolustusta. Hän kävi irroittamassa pari katukiveä joita hän sijoitteli taloon strategisiin paikkoihin, hän nimittäin halusi kokeilla vasta kehittelemäänsä loitsua ’Sirpaleet Tuovat Onnea’. He tukkivat osan yläkerran ikkunoista huonekaluilla. Kalkki piilotettiin kaminaan. Rose jäi päivystämään liikettä ja Gilles vahti yläkertaa.


Tunnit matelivat. Asiakkaiden tulva oli loppunut kun paikalliset kelmit olivat tajunneet ettei tavaraa enää jaeltukaan ilmaiseksi pois. Mutta sitten ovi aukesi ja pieni, mekkoon pukeutunut tyttö astui sisään. Rose ihmetteli hetken ja tervehti sitten odottamatonta vierasta imelästi kujertaen: "No mitäs sinä pikku tyttönen täältä etsit?"
"Mitäs sinä pikku tyttönen täällä teet?" tyttö vastasi ivallisella äänellä. "Noniin, kuulkaapas nyt idiootit. Kartanolle on hyökätty. Alex on loukkaantunut pahasti räjähdyksessä ja Elisa on siepattu. Pysykää täällä ja odottakaa ohjeita. Älkääkä hukatko sitä tiedätte-kyllä-mitä. Capisce?" tyttönen kysyi tiukasti. Rose sai äkkiä vaikutelman että tyttö oli huomattavasti vanhempi kuin miltä näytti. Hän nieleskeli ja nyökkäsi kuuliaisesti. Omituinen tyttö poistui.
"Alex loukkaantunut? Tämä paha juttu" Khalid julisti huolestuneesti.
"Ja Elisa siepattu, taas? Siitä alkaa tulla hänelle ikävä tapa" Gilles filosofioi.
Rose väänteli käsiään. "Tuota noin, minulla alkaa pikku hiljaa hiukoa. Tarvii lähteä syömään." Gilles huokasi. "Yrittäisit vähän paastota – huomasin ettei se ole ollenkaan hankalaa – verenhimo kyllä..."
"Pää kiinni! Minä tarvitsen vain vähän – ihan pikku huikan – ei minulla mene kauaa..." Rose liikehteli hermostuneesti.
"No, mene sitten. Mutta yritä olla aiheuttamatta sellaista sotkua ja kalabaliikkia kuin yleensä. Jookos, kerrankin?" Gilles evästi.
"Joojoo. Lopeta se nalkutus" Rose häipyi kiukkuisena.


Khalid istui puolestaan päivystämään ja Gilles meni yläkertaan. Jonkun ajan päästä ovi aukesi, mutta sisään ei marssinutkaan Rose vaan vartioston kersantti Likainen Klaus yhdessä kahden sotilaansa kanssa. Klaus istahti luukun edessä olevalle tuolille ja kumartui eteenpäin. "Onks jompikumpi niistä v...veljeksistä paikalla? Tarvis vähän jutella." Khalid haki Gillesin paikalle. Gilles saapui, istui alas ja huomasi että Klausin toverit vaikuttivat kovin hermostuneilta.
"Totanoin, pitäs vähän keskustella yhdestä asiasta" Klaus aloitteli. "Voitaisko siirtyä sinne toimiston puolelle?"
Gilles piti tätä avausta epäilyttävänä. "Niin mitä asiaa sinulla olikaan?"
"No olis tuossa pari juttua...voitaisko me keskustella siitä ihan kahden kesken..." Klaus nyökkäili Gillesin suuntaan.
Gilles tunsi ilmassa epämiellyttävän tuoksun: hän huomasi että Klausin sotilaat kantoivat kauloissaan valkosipuliseppeleitä.
"Kuules Klasu, lopetetaanpa kiertely. Verojahan sinä olit keräämässä? Tai siis ‘veroja’. Mennään suoraan asiaan: paljonko sinä haluat?" Klaus hätkähti.
"Niin joo...joo...totanoin...keskustellaanko siitä asiasta tuossa myöhemmällä ajalla...minä vain...no, eipä siinä sitten. Jatketaan matkaa, pojat..." Likainen Klaus nousi ja viittasi toverinsa mukaan. Nämä poistuivat aseitaan rystyset valkeina puristaen.
"Mitä nyt? Kuka se oli?" Khalid huusi yläkerrasta.
"Ongelmia" Gilles vastasi.


Rose palaili pikkuhiljaa panttilainaamolle suupieliään pyyhkien. Ateria oli tehnyt hyvää...olisi mieli tehnyt haukata vähän enemmänkin siitä läskistä...mutta oikeassahan pojat olivat, liika murhaaminen herätti huomiota...näin mietiskellessään Rose ei huomannut varjoisia hahmoja jotka seurasivat hänen liikkeitään...


Juuri kun Rose oli aukaisemassa panttilainaamon oven, hän kuuli takaansa juoksuaskelia ja huutoja. Hän kääntyi ja näki useita vartioston sotilaita ryntäämässä häntä kohti. Kun he pääsivät hänen luokseen, hän salamannopeasti tarttui lähintä kurkusta kiinni, veti tämän viereensä ja katkaisi uhrinsa selkärangan polveaan vasten kuin tikun. Rose heitti äkkiä veltostuneen raadon syrjään ja perääntyi sitten panttilainaamon ovesta sisään. Hetken järkytyksen jälkeen sotilaat seurasivat häntä sisään.


Yläkerrassa Gilles kuuli taistelun ääniä alakerrasta. "Pää kiinni! Eikö täällä saa edes nukkua rauhassa!" hän huusi portaikkoon. Mutta sitten hän kuuli katolta ääniä: aivan kuin joku tai jotkut kävelisivät siellä...sitten rusahtavia iskuja kun tunkeilijat alkoivat iskeä kattoon reikää. Pölyä ja laastinkappaleita tipahteli katosta. Gilles viritti pistoolinsa. Toivottavasti Rose ja rättipää pärjäisivät alhaalla...
Rose pärjäsikin aluksi varsin hyvin sillä hänen vastustajansa olivat pelosta jäykkinä taistellessaan vampyyria vastaan. Valkosipulin kirvelevä tuoksu kuitenkin haittasi Rosea. Yhtäkkiä ovesta syöksyi sisään jäntevä hahmo, joka sivalsi Rosea miekallaan. Likainen Klaus oli liittynyt taisteluun.
Klaus ei kuitenkaan ottanut huomioon Khalidia, joka näki etuhuoneeseen palveluluukun kautta. Khalid tähtäsi tarkasti – ja arabin nuoli upposi rusahtaen Klausin olkapäähän. Klaus pudotti miekkansa kivusta ulvahtaen. Rose käytti tilanteen hyväkseen ja repäisi kersantin rintakehän auki niin että veri roiskui panttilainaamon seinille ja kattoon. Klaus vajosi maahan – ja tusinoittain pikkurikollisia ja kauppiaita huokaisi helpotuksesta. Klaus keräisi enää vain kaksi pennosta Styx-joen lautturille.


Khalid laski tyytyväisenä jousensa ja kurotti ottamaan uuden nuolen viinistä, kun yhtäkkiä valtava räjähdys murskasi panttilainaamon takaoven. Paineaalto lennätti Khalidin maahan kuin räsynuken. Korvat soiden hän vaivalloisesti onnistui nousemaan pystyyn ja näki oviaukossa seisovan komean, hyvinpukeutuneen miehen jolla oli pistomiekka kädessään. Mies hymyili Khalidille pilkallisesti ja virnisti sitten paljasten pitkät torahampaat. "Taas vampyyri, kautta profeetan parran" Khalid mietti itsekseen ja päätti sitten paeta yläkertaan: tuolle olennolle hän ei yksinään pärjäisi.


Yläkerrassa Gilles oli vaikeuksissa. Hyökkääjät, kaksi palkkasotilasta tai peräti vampyyrinmetsästäjää, olivat suojautuneet vampyyrejä karkoittavalla yrtillä. Gillesin uusi loitsu ei tuntunut toimivan. Yksikätisenä taistelu oli hankalaa, hänen tasapainonsa oli tipotiessään. Nähdessään Khalidin rynnivän portaita ylös Gilles oli aluksi helpottunut arvellessaan apua olevan tulossa, mutta Khalid sopersikin että alhaalla niitä oli lisää. Gilles teki nopean johtopäätöksen: Rose tuntui itsekin olevan pulassa, ja yksikätinen vampyyri ja rähmäkäpäläinen rättipää eivät kahdestaan täällä pärjäisi. Oli aika muistaa prioriteetit. Gilles loikkasi kamiinan luo ja tempaisi luukun auki. Samalla kun hän kaivoi kalkin esiin hän näki ylimielisesti virnistelevän vampyyriylimyksen kävelevän portaita ylös. "Aika jättää nämä bileet!" hän huusi Khalidille. He syöksyivät ikkunalle kirveiden iskuja väistellen ja kiskoivat ikkunaluukun auki. Khalid loikkasi ikkunasta ja laskeutui ketterästi jaloilleen kadulle.
Gilles kääntyi vihollistensa puoleen; nyt oli aika lennokkaalle kommentille.


"Hyvät herrat, muistatte tämän ikuisesti päivänä jolloin melkein saitte kiinni markiisi Gilles Vingtiennes-et-Journardin!"
Mutta mitään muuta Gilles ei enää ehtinytkään sanoa, sillä vampyyrikreivi syöksyi uskomattoman nopeasti ja survaisi Gillesiä kasvoihin pistomiekallaan. Terä tunkeutui Gillesin leuan alta ja työntyi takaraivosta ulos. Vaivoin tajuissaan Gilles onnistui jotenkuten horjahtamaan ikkunasta ulos, terän lipuessa ulos hänen päästään. Holtittomasti Gilles putosi kadulle niska edellä aivan Khalidin viereen. Kuvottava rusahdus ja raajojen viimeinen nytkähdys, eikä Gilles enää sen jälkeen liikkunut. Kalkki vierähti kadulle Gillesin kirvonneesta otteesta.


Khalid katsoi Gillesiä ja sitten ylös, nähden vampyyrikreivin virnistelevän ikkunassa ja kääntyvän sitten pois. Khalid poimi kalkin ja huomasi sitten Gillesin rahakukkaron. Nopeasti hän nappasi senkin mukaansa, kadoten sitten kujien varjoihin. Varkaiden kesken ei tunnettu kunniaa.


Rose sai lopulta tehtyä selvää lopuistakin vihollisistaan. Talo oli hiljentynyt. Jostain kaukaa kuului ihmetteleviä huutoja, räjähdys houkuttelisi pian väkeä paikalle. Oli paettava...mutta missä muut olivat? Yläkerrassakaan ei ollut ketään...ikkuna oli auki ja kadulla hän näki retkottavan ruumiin...eikai vain...
Kadulta hän löysi epäkuolleesta täyskuolleeksi siirtyneen Gillesin kalmon. Rose polvistui sen viereen epätoivoissaan.
"Ei...eiii....eiiiiiiiiiiiiiiiii!"